Kapea, reilun kilometrin pituinen Pakasaivo on syntynyt mannerjäätikön sulamisvesien muokkaamaan ja puhdistamaan kallioperän murroslaaksoon. Järven pohjoispää on hämmästyttävän pyöreä ja säännöllinen – sitä onkin pidetty maamme suurimpana hiidenkirnuna. Lapin helvetiksikin kutsutussa Pakasaivossa veden syvyys on enimmillään jopa 60 metriä, ja järveä ympäröivät jyrkänteet kurottavat paikoin yli 60 metriä vedenpinnan yläpuolelle.
Pakasaivo on Pohjois-Suomen toiseksi syvin vesistö Inarijärven jälkeen. Saivojen on uskottu olevan kaksipohjaisia ja kalojen välillä katoavan alempiin vesiin. Saivot ovat kiehtoneet aikoinaan myös Samuli Paulaharjua:
”Kaikkein merkillisimpiä Lapin vesistä ovat saivot ja saivojärvet, sellaiset ihmeelliset järvet, joita saattaa olla ainoastaan Lapissa, ihmeitten maassa. Oikeita täydellisiä saivoja ovat semmoiset umpinaiset tunturi- ja vuomajärvet, joista ei johdu minkäänlaista jokea ulos, ja joihin ei laske mitään jokea”.
Pakasaivo, Lapin helvetti
Saamelaisten palvontapaikkoja
Pakasaivon palvontapaikka lienee ollut järven pohjoispään itärannan rosoisella kalliojyrkänteellä. Itäseinällä on pieniä luolakoloja, jotka ovat mahdollisesti olleet uhriluolia. Pakasaivon lähettyvillä oleva Kirkkopahta on yksinäinen suuri kallionlohkare tasaisella mäntykankaalla. Paulaharju kuvailee Pakasaivoa ja Kirkkopahtaa:
”Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa. Ja Seitapahtaa sanotaan myös Kirkkopahaksi (Kirkkopahta), kun se on ollut lappalaisilla niinkun joku kirkkopaikka.”
Kirkkopahta
Lapin Helvetti
Yllästunturista länteen Kolarin ja Muonion rajamailla on kirjasvetinen tunturijärvi, Lapin Helvetiksi kutsuttu. Vanha tarina kertoo kahden veljeksen kalamatkallaan hukkuneen järveen. Kun kolmas veli lähti heitä järveltä etsimään, tapasi hänkin kohtalonsa pojattoman järven syvyyksissä.
Tuollaiset syvät, korkearantaiset tunturijärvet, saivot ovat tyypillisiä juuri Länsi-Lapin tunturialueelle. Usein ne ovat lähdejärviä ilman tulojokea, kuten Pakasaivokin. Kala viihtyi hyvin saivojärvissä, mutta joskus se kuitenkin katosi tyysten ja pyyntimies sai silloin kokea verkkonsa vesiperäksi. Niinpä uskottiin saivojen olevan kaksipohjaisia ja kalan välillä siirtyvän järven alempiin kerroksiin. Kolttien uskomuksen mukaan saivot ovat maahisten, maanlaisten asukkaiden, kalavesiä, kun taas inarilainen uskoi haltian asustavan tuollaisessa järvessä. Järven pohjassa olevaa aukkoa, jonka kautta haltia kulki, sanottiin haltian reiäksi.
Monella Länsi-Lapin saamelaisella oli oma saivonsa, jossa hän kalasteli ja lähellä saivojärveä oli tavallisesti myös uhripaikka, niin kuin Pakasaivollakin. Vähän matkan päässä saivosta, mäntyä kasvavalla kankaalla on suuri lohkeillut kiven järkäle, Kirkkopahta, saamelaisten ikivanha palvontapaikka. Pakajärvestä ja -saivosta pyydettiin kalaa, ja porotokat laidunsivat lähistöllä olevilla jäkäläkankailla. Jotta jumala pysyisi suisollisena, voideltiin seitakiveä ahkerasti poronkuulla ja kalanrasvalla.
