Kalakentillä
Jierisjärvi Muoniossa on vanhoista ajoista tunnettu läntisen Pohjanperän kalaisimpana järvenä. Sinne on kaukaiseltakin etelän seuduilta riennetty veden viljaa pyytämään. Torniojoen alajuoksulta Karungista ja Ylitornisota asti tuli syksyisin pyytäjiä. Ja ehtymätön oli järvi. Kaikille siinä riitti.
Kalainen se on nykysinkin, sen voimme vakuuttaa omasta kokemuksestamme. Olemme ennenkin olleet nuottaa vetämässä, mutta emme koskaan ole nostaneet sellaista ahvenpaljoutta kuin siitä ainoasta apajasta, minkä vedimme Keimiöniemen rantamailla. Saalista ei mitattu eikä laskettu, mutta kyllä nuotan povi posahteli ja lipaji, kun veneeseen nostettiin. Pienemmät ahvenet paiskattiin takasin järveen, suuremmat ahvenet ja ”kalat” otettiin.
Niin tosiaankin – ahvenet ja kalat. Jierisjärvellä pidetään vain siikaa ja muikkua kyllin hyvinä ansaitsemaan kalan nimen. Oikeastaan ei puhuta muikusta eikä mujeista, vaan ”silleistä”. Siis siiat ja sillit, ne ovat kaloja.
Nyttemmin eivät vieraspitäjäläiset enää käy Jierisjärvellä pyytämässä. Mutta oman pitäjän asukkaille järvi edelleenkin on tärkeänä tulolähteenä.
Pyytäjät rakentavat rannalle kalapirtin ja -aitan. Välistä ne tehdään saman katon alle, tavallisemmin erikseen. Keimiöniemen rantapenkalla näkee niitä pitkässä rivissä. Kun kauempaa järven selältä tullaan, näyttää ranta pienine pirtteineen ja patsasjalkaisine aittoineen hyvinkin muinaisaikaiselta. Mielikuvitukseen kohoaa muinaissuomalaisen kalastajakylän kuvitelma. Savupiiput ja pirttien pienet lasi-ikkunat eivät kaukaa katsoen häiritse tunnelmaa. Sitä täydentävät rannassa vesivierteessä paistavat pitkät tyhjät ulut; niillä ovat verkot ja nuotat kuivaneet. Mutta kuvasta puuttuu elämä, se on autio. Vasta syksyllä, elokuun lopulla, ranta virkoaa. Silloin saapuvat Muonion ja Ylimuonion kalamiehet pyytämään siikaa ja silliä. Pyyntiä kestää syyskuun loppuun saakka, Mikkelinpäivän tienoille, ja jos sulaa jatkuu, kauemminkin.
Kalapirtti
Pirttejä on eri-ikäisiä, vanhimmat aina 18:nnen vuosisadan loppupuolilta. Tulkinsaaren kalapirtissä kuuluu olevan vuosilukuja jopa 1760-luvulta. Pirttien sisustus on ylimalkaan samanlainen. Ovinurkkaan on rakennettu pystytakka. Toisella sivuseinällä on ikkuna ja sen edessä pieni, usein seinään kiinni rakennettu yhden jalan kannattama pöytä. Siinä on kahvia juotu istuen pikku penkeillä, joita voi tarpeen mukaan siirtää. Peräseinustan täyttää vähän yli puolen metrin korkuinen makuulava, seinästä seinään rakennettu. Siinäpä onkin koko sisustus. Lattia on laudoista. Makuulavan kohdalla, siitä pari hirsikertaa korkeammalla näkee usein seinään onteloidun pitkulaisen syvennyksen. Sitä käytetään tupakkaneuvojen paninpaikkana, kun kalamies tai muori ennen nukkumistaan vuoteessa vetäisee vielä viimeiset sauhut.
Kalastajat ovat leikelleet pirtin seiniin nimiänsä ja vuosilukuja. Niinpä monien, varsinkin vanhempien pirttien seinät, jopa ovet, makuulavat, pöydät ja penkitkin ovat täpö täyteen leikeltyjä. Noilla leikkokirjaimilla on oma erikoinen tyyliinsä, jota on vaikea jäljitellä. Kirjaimet ovat kulmikkaita, horjahtelevia, erikokoisia, väliin tiukkaan ahdettuja, väliin vapaampia. Kirjoitus on siten suuressa määrin epäsuhteellista. Erikoisen herkullisuuden näille ”ksyloflygeille” antaa nurinperin merkitty s-kirjain. Hauskin kaikista näkemistämme oli Keimiön Hurulanniemen kalakämppä. Se on samalla vanhimpia. Sen seinissä tapasimme mm. vuosiluvut 1789 ja 1799. Rakennus on siitä merkillinen, ettei sillä ole pystytakkaa ovinurkassa, vaan alttarintapainen, kivistä ladottu ja puusalvoksella ympäröity liesi keskessä. Molemmilla sivuseinillä sijaitsevat makuulavat, jotka ovat poikkipuulla jaetut kahtia, eikä kuitenkaan yhtä pitkiin osiin, vaan niin, että oven suuhun jää kummastakin lavasta lyhempi ala puittioiden makuusijoiksi. Tällä nimellä mainitaan nuottaveneen soutajaa. Enimmäkseen pidetään tässä toimessa poikasia. Mutta onpa puittiokin saanut oman seinähirteen onteloidun piippulokeronsa, aivan kuin täydet miehetkin. Perällä on myös lava sivulavojen korkuinen, mutta hiukan kapeampi. Siitä huolimatta voi sekin kelvata makuupaikaksi, jos sattuu olemaan joku ylimääräinen yönviettäjä; tavallisesti tullaan nuotan vedossa toimeen neljällä osananottajalla. Savu nousee ulkoilmaan keskellä kattoa olevasta leveästä aukosta, jonka ylle on rakennettu yli puolen metrin korkuiset laiteet, jotteivät sade ja lumi tunkeutuisi suoraan sisään. Lämminkattoa rakennuksella ei ole. Sen takana on sen välittömään yhteyteen kyhätty pieni varastosuoja, jota voi käyttää kala-aittana.
Kalapirtti
Kyseessä oleva kämppä on ulkoapäin varustettu runsailla leikkokirjoituksilla. Ne on kuitenkin ajan hammas siinä määrin kuluttanut, että niitä tuskin enää häämöttää. Sitä vastoin ovat seinään sisäpuolelle leikatut kirjoitukset, samoin kuin lavoihin ja oviin tehdyt leikkaukset, selvästi luettavia. Täällä ei ole tyydytty ainoastaan nimimerkkeihin, nimiin ja vuosilukuihin, vaan kokonaisia lauseitakin joutoaikojen kuluksi suurella vaivalla seinähirsiin jukerrettu, niinkuin esim. raamatunlauseita, ilmoitus seurakunnan kirkkoherran Matias Kohlströmin kuolemasta jne. Eräälle seinälle on joku A.R. merkinnyt muistiin: KOVIN HUONO PYTÖ 1831. Löydämmepä samoista seinistä pitkät rimsut salakirjoitustakin, mikä kyllä näyttää olevan selvää, mutta mistä siitä huolimatta ”ei saa selvää itse ruotsalainenkaan”, käyttääksemme turtolaista sanontatapaa.
Varsin hauskoja ovat myöskin seiniin leikellyt kuvat. Yleisin aihe on, kuten luonnollistakin, kala. Eräissä ovissa nähdään oikein aimo kalankuvia. Kun saatiin harvinaisen suuri siika, piirrettiin sen mitat mukaan siiankuva kalapirtin oveen. Erään pirtin seinässä tapasin hevosenkuvan ja toisessa seinässä pelikortit.
Mutta ruokottomuuksia ei näe missään, ei kirjoituksina enempää kuin kuvina. Kuten tunnettua ilmestyivät sellaiset vasta ”korkeamman kulttuurin” mukana.
Nuottauksesta
Tärkein pyyntineuvo Jierisjärvellä on nuotta. Se on kokoonpantu useista osaverkoista (olka, särys, rajaverkko, rajaverkon takainen, kymmenensyltäinen). Lähempänä perää ne ovat tiheämmät, kauempana harvemmat. Nuotanliinan yläreunassa ovat puiset lautaset, jotka pitävät sitä koholla, alapaulassa tuohiset kopat. Peränsuun kohdalla olevaa kohoa, jolla on erikoinen muoto, sanotaan miekkalaudaksi. Perän sappameen on kiinnitetty pyöreä kalikka, ns. tupuri, josta taukomies nappaa kiinni, kun perä tulee lähelle. Samalla toinen hakee sappamen kopan ja rupeaa siitä puistamaan. Taukomies tarkoittaa vetäjää, sillä tauko merkitsee männynjuurista punottua nuotanköyttä.
Nuottaa pidetään uluilla. Vain joillakuilla on luovat l. talaat. Edellisiltä nuottaa lapetaan kahteen veneeseen, luovasta yhteen, minkä jälkeen se heti kuitenkin tulee jakaa kahteen. Rinnakkain veneet soutavat ulos. Perä viskataan veteen, minkä jälkeen veneet alkavat edetä vastakkaisiin suuntiin. Kun koko nuotan pituus näin on saatu viritetyksi suoraan linjaan rannan suunnassa, soudetaan veneet sinnepäin, mihin aiotaan ruveta vetämään. Samalla hellitetään taukoa kelalta, joka sijaitsee kummankin veneen keskikohdalla. Veneen laitoihin on sisäpuolelle kiinnitetty puukisko, palkku, jonka rei’issä kummallakin puolella seisoo kelankorva. Kelan akselin päissä on neulat, jotka tulevat korvien sisään. Kelaa väännetään sarvista l. käsipuista.
Jos vedetään rantanuottaa, soutavat veneet aina kaislikon rintaan saakka. Siellä viskataan ankkuri, jonka jälkeen kummankin veneen taukomies rupeaa kelaamaan. Se tapahtuu hyvin vitkaan. Kun tauko on kokonaan kelattu, soutavat veneet toistensa viereen. Alkaa käsin veto. Kun apajan perä jo on lähellä, aletaan tarpoa. Se tapahtuu aluksi niin, että painalletaan porkkapäistä tarvointa veden sisässä äkisti alaspäin. Painalluksen vaikutuksesta syntyy vedessä ilmakuplia, jotka pulpahtaen nousevat pintaan. Vasta kun povi on aivan lähellä, aletaan tarpoa porskuttamalla, lyömällä tarvointa veteen korkealta. Tarpominen on puittioiden l. soutumiesten tehtävä.
Toiseksi tärkeimpinä pyyntivälineinä tulevat kysymykseen verkot. Niitä on erilaisia eri kalalajien pyyntiä varten. Mainittakoon suuret mujeverkot l. köötit (nom.kööti) ja ns. pienet verkot, joissa on 5 silmää korttelia kohti l. kuten sanotaan: viisi kertaa korttelille. Väljäkät ovat suurisilmäisiä talviverkkoja, joissa on 3–4 kertaa korttelille.
Pyydetäänpä verkoilla jään altakin. Avannot sysitään tuuralla l. jarhoilla ja lumilapiolla luodaan jäät pois. Kunkin avannon väliä on noin 9 syltä. Joka toinen avanto tehdään aivan pieni, ainoastaan uittosalkoa varten. Se saa jälkeenpäin jäätyä umpeen. Suuremmat avannot ovat ns. siula-avantoja. yhdeksän sylen pituisella, useasta osasta liitetyllä salolla, jonka päässä on tarpoimen porkan muotoinen pallero l. lupu, lykätään köydet avannosta toiseen ja vedetään niillä verkot veteen. Ellei salon pää satu avannon kohdalle, haetaan se käsiin koivusta väännetyllä suurella koukulla l. viipakkeella. Vihdoin on koko verkkojata l. juomusta saatu suoraksi. Jokaiseen siula-avantoon pistetään kaksi keppiä, jotka upotetaan pohjaan niin, että ne tulevat ristiin, juomustan suuntaan. Näihin keppeihin sidotaan verkkoihin siulat sillä tavalla, ettei verkkojen liitekohtaan jää rakoa, mistä kalat pääsisivät läpi. Sitominen on toimitettava niin, että verkon yläpaula tulee noin korttelin päähän jäästä, muuten se voi kylmettyä siihen kiinni. Koettaessa lapetaan kukin verkko omaan siula-avantoonsa ja vedetään sen jälkeen juomusrihmalla entiselle sijallensa takaisin. Juomusrihma sidotaan verkon takasiulaan, kun etusiulasta ruvetaan lappamaan. Enimmäkseen talviverkot ovat väljähköjä, mutta käytetään myös pieniä verkkoja. Viimeksi mainituilla saadaan sapakkoja, joiksi nimitetään 10-tuumaisia siikoja. ”Sillejä” pyydetään verkoilla joulun tienoilla, syksyllä nuotalla, köötillä ja pienillä verkoilla.
Koukuilla (reiviongilla) pyydetään syksyllä mateita ja haukia. Onkia pannaan 50–100 riviin. Keväällä hauet menevät rysiin, talvella pidetään lanoja, jotka nekin ovat rysiä, ainoastaan pienempiä, yksinieluisia, kun taas rysä on suurempi ja välistä kahdelta puolen sisäänmentävä.
Käytännöstä jäänyt pyyntineuvo on madepöhnä. Se on päreistä nidottu tiheä kori, nielukin päreistä. Sen suun kahdelta puolen asetetaan niinikään päreistä tehdyt suorakaiteen muotoiset siipirehdot ja suun kohdalta suoraan ulospäin n. 5 m:n pituinen suistoverkko. pöhnää pidettiin järvessä mateenkudun aikana talvella.
